Sumuinen raja ja aurinkoinen maja

Puolitoista viikkoa sitten tiistaina aamuvarhain isäni vei minut juna-asemalle. Pyysin, että hän ottaisi minusta semmoisen mahtavan matkaan lähtökuvan, että rinkka on selässä ja juna lähtee ihan ihan kohta. Yhtäkkiä joku tulee ja halaa minua, ihmettelen kuka! Ja sehän on ystäväni Riikka, joka oli sattumoisin juuri kohta lähdössä toisella junalla toiseen suuntaan! Olin niin ilahtunut yllättävästä matkaan saattajasta.

Portaista voi bongata ystäväni, joka miettii: "Kuka ihme kuvaa täällä aamuvarhain salamavalolla?"

Paras lähtöhetken ylläri!

 Juna tuli, nousin siihen, vilkutin asemalle jääville junan lähtiessä lipumaan kohti määränpäätään. Oli sumuista ja aurinko vasta nousi. Olin nukkunut vain muutaman tovin edellisenä yönä, mutta silmiäni en malttanut sulkea maisemia katsellessani ja miettiessäni, mihin tämä juna minut vie.

Sumua

Saimme junassa venäläiset maahantulokortit, jotka ovat todella tärkeitä lappusia Venäjällä oleskelevalle. Sellaisen saa jokainen maahan saapuva ja se on säilytettävä koko matkan ajan.

Maahantulokortti täytettävä ennen Viipurin asemaa

"Hyvät matkustajat, seuraavaksi Suomen raja-asema Vainikkala. Poistuminen sallittua ainoastaan Suomen viranomaisten luvalla," kuului kovaäänisestä. Sitten tuli venäjänkielinen ilmoitus, joka pätki kovasti.

"Hetken kuluttua juna ylittää Venäjän ja Suomen välisen rajan. Olkaa hyvä ja huomioikaa aikaero."

Silta

Nyt olen ylittänyt rajan. Olen Venäjällä ja tuolla näkyy metsää, taloja, talon piipuista nousee savu, tuolla on valkoinen autiotalo, tuolla maalaamattomia puutaloja. Juna oikein hiljeni, kun saavuimme Venäjän puolelle! Se taitaa jännittää yhdessä kanssani.

Viipurinlinna paistattelee päiväänsä

Minua vähän jännitti, että onko kukaan vastassa asemalla vai joudunko heti tekemisiin Pietarin metron kanssa. Olin tajunnut pyytää vasta edellisenä iltapäivänä, että joku tulisi minua vastaan, että en ehkä löydäkään yliopistolle yksin. Eikä viestiini ollut vastattu. Siispä olin varautunut taittamaan matkan metrolla, joka verrattuna Helsingin metroon vaikutti monimutkaiselta.

Asemalla seisoi paljon ihmisiä kylttien kanssa. Siellä odotti myös mies Herzenin yliopisto -lappusen kanssa ja minä ihmeissäni yliopiston nopeasta toiminnasta nousin pakun kyytiin. Autossa olimme minä, kuski ja tämä lappumies Aleksanteri. Turvavöitä ei ollut ja matkaan sisältyi äkkijarrutuksia. Nevan ylittävällä sillalla näin vasta sattuneen kolari, huh.

Kohta joku soitti Aleksanterille ja sanoi, että miksei häntä otettu kyytiin, missä auto! Aleksanteri ei tiennyt, että kyytiin piti tulla kaksi suomalaista. Käännyimme takaisin asemalle.  Siellä odotti vihainen suomalainen lapintyttö. Hänelle oli luvattu kyyti, jonka minä kohelo olin vienyt häneltä.

Петропавловский собор

Meistä tulikin kämppiksiä lapintytön kanssa! Eikä hän oikeasti ollut vihainen, vaan oikein iloinen. Saimme kauniin huoneen, jonka venäläisen tunnelman koimme kovin sympaattisena. Kaikki oli hyvin, paitsi seinällä näkyvät homeläikät hyh.

Meidän huone tervehti meitä kultaisella pietarilaistunnelmalla ja pienellä televiisiolla (+tietty homeläikillä)

Ikkunastamme näkyy autioita ikkunoita...

...ja elävä katu.

Saimme kotiavaimen ja kotiosoitteen. Saimme lukujärjestykset, opettajat ja luokkatoverit. Saimme ostettua venäläiset SIM-kortit ja puhelinnumerot.

Tiskin takaa saa kotiavaimia.

Kämppikseni soittaa venäläisellä puhelinnumerollaan japanilaiselle ystävällemme. Taustalla lymyää lähikirkkomme.

On tullut tutkittua jo paljon kaupunkia ja tutustuttua moniin ihmisiin. Kaikenlaista hauskaa ja ärsyttävää on jo ehtinyt tapahtua. Seikkailuja ja shokki. Niistä kerron lisää joskus TOISELLA KERTAA.